Home » LuopuminenSingle post

Luopuminen

Elämässä on monia viheliäisiä hetkiä. Ystävä pettää. Kroppa pettää. Oma kantti pettää. Juurihoito. Palelu. Vaikeinta on kuitenkin luopuminen. Mitä tiukemmin pidät jostain kiinni, sen nopeammin se haihtuu. Kuin savu sormien välistä. Mitä tiukemmin puristat, sitä varmemmin se kiemurtelee otteestasi ja katoaa.

Olen kokenut elämässäni monta merkittävää luopumisen hetkeä.

Ensimmäinen

Avioliitosta ja aviopuolisosta luopuminen. Veti miehen todella matalaksi. Totaalinen – joskaan ei odottamaton epäonnistumisen tunne. Musta masennus josta nouseminen vaati lähes yli-inhimillisiä ponnisteluja. Olisin halunnut yrittää vielä, mutta toinen oli pakannut henkisesti laukkunsa jo puoli vuotta aiemmin.

Analysoidessani tapahtunutta oli pakko katsoa peiliin. Olin tehnyt kaikki mahdolliset virheet jota parisuhteessa voi tehdä. Kerta toisensa jälkeen. Näin jälkeenpäin ihmettelen miten silloinen puoliso sieti paskaani. Jälkeenpäin anteeksipyydelty puolin ja vähän toisinkin. Välit nykyisin hyvät. Mitä opin: älä pidä toista ihmistä itsestäänselvyytenä.

Toinen

Sukellusharrastus sai todella kunniattoman lopun, johon en itse ollut millään tavalla syypää. Ansaitsematon keskushermostollinen sukeltajantauti.

Tarvittiin vain yksi kaasukupla vääräsä paikassa. Totaalinen tasapainoaistin menetys ja elämäni pahin vertigo (huimaus). Hengitin happea silmät kiinni lentokoneen pakkolaskuasennossa kyyröttäen kun sukelluspari rikkoo Volvolla kaikki mahdolliset nopeusrajoitukset matkalle painekammioon.

Kymmenen tuntia painekammiossa kuluivat ennätyshitaasti Jälkitarkastuksessa hoitavan erikoislääkärin tyly tuomio – sukellusvakuutus evätään. Yksi ylipainehappihoitosessio maksaa kymppitonnin. Kenellä on sellaisia rahoja? Lisäksi varoitus että seuraavan samanlaisen “tärskyn” jälkeen en enää välttämättä kävele.

Kuusisataa logattua laitesukellusta ja parisataa tuntia rebreatherilla niiden päälle. Aloin juuri päästä vauhtiin, hommasta jyvälle kuinka sukelletaan syvälle tai tunkeudetaan luolassa pidemmälle.

Todella viheliäisen katkera pala. Koko elämä pyöri harrastuksen ympärillä. Koko sosiaalinen elämä kertavedolla vessanpöntöstä alas.

Kolmas

Surutyön nopeuttamiseksi ajattelin uutta harrastusta. Sukeltaminen oli kallista, aikaavievää, hyödytöntä ja hieman vaarallista. Täytti siis kaikki hyvän harrastuksen tunnusmerkit.

Ehkä seuraavaksi “huono” harrastus? Kenties jotain sellaista jota voisi tehdä kotoa käsin, säästäisi rahaa eikä ärsyttäisi naapureita. Mitäkö valitsin? Moottoripyöräilyn. Hyvin minulle tyypillinen päätös. Ei mitään järkeä mutta hiton siistiä.

1400-kuutioinen custom-pyörä pihaan. En saanut sitä ensimmäisenä aamuna edes käyntiin ilman ulkopuolista apua. Aloitin siis täysin nollasta.

50.000 ajokilometrin ohessa opin ratsun salat. Opettelin ja tein kaikki huollot itse todettuani etteivät ammattilaiset ole yhtään sen parempia. Kalliimpia vain.

Hienoja ryhmäajoja. Upeita reissuja Norjaan ja pohjois-Suomeen. Aina yksin. Koska siisteintä niin. “I’m a cowboy, on a steel horse I ride”.

Vain pari läheltä-piti tilannetta. Toinen oli oikeasti niin lähellä, että valvoin pari yötä miettien “se ois voinut olla siinä!”

Sitten tuli syöpä. Tarvittiin “sotakassaa”, joten pyörä myyntiin. Halvalla meni siihen nähden paljonko aikaa, rahaa ja rakkautta sille metalliläjälle uhrasin.

Neljäs

Toivosta luopuminen. Kun hoitavan sairaalan lääkärikunta nostaa kätensä puolen vuoden syöpähoitojen jälkeen pystyyn “emme voi auttaa, kuolet kolmessa viiva viidessä vuodessa”.

Ehdottomasti pahin tähänastisista. Ei se ole elämisen arvoista, että kuihtuu hiljaa pois. Kaikki voima ja suorituskyky katoaa. Ei jaksa tehdä oman pihan lumitöitä, ei vaihtaa autonrenkaita. Kädet ja jalat enää pelkät tikut. Hiuksista jäljellä pari vähemmän hassua haiventa.

Housut tippuvat jalasta kun on laihtunut hetkessä 25 kiloa, melkein neljänneksen painostaan. Paleltaa keskellä kesää ja hikoiluttaa sydäntalvella. Lopussa sitä vaan haluaisi nukkua, kenties uneksia. Ikuisesti.

Oli hetkiä jolloin mietin lopullista ratkaisua. “Jos on pakko mennä, parempi kertarytinä kuin ikuinen kitinä.” Koska olen kolme vuotta myöhemmin edelleen täällä, pakko todeta että itseavustettu lähtö olisi kaduttanut jälkeenpäin.

Johtopäätös

Ehkä luopuminen on vain osa elämän kehää. Valmistautumista väistämättömään. Aika maan päällä on joka tapauksessa rajallinen. Jos viikatemies tulee hakemaan sinut kultakasan päältä haaremista, ehkä se tuntuu viheliäisemmältä.

Ehkä luopuminen on tarkoituskin kokea. Pistäähän se ajattelemaan. Mielestäni elämän tarkoitus on viisastua ja jakaa viisautta. Laittaa hyvä kiertämään eikä keskittyä täyttämään kammioitaan kullalla. Toisaalta – tämähän voi olla defenssimekanismi. Persaukisen ilosofiaa, joka auttaa sietämään oman tyhjätaskuisuutensa. Nauruhymiö.

Vaikka yllä listatut luopumisen hetket tuntuivat tapahtuessaan ylipääsemättömiltä, minulle on silti jäänyt paljon jäljelle. Rakastava vaimo. Kolme tervettä kakaraa. Vakituinen työpaikka. Farmariauto joka ei vuoda öljyä Jonkinlainen terveys. Muutama ystävä. Isompi hauis kuin kolmikymppisenä, vaikka aerobinen suorituskyky valuukin toistaiseksi tuntemattomasta syystä koko ajan huonommaksi.

Toivottavasti saadaan pian vastauksia siihen mikä minua vaivaa. Ei mikä vaan MITKÄ. Mikään yksittäinen lääketieteen tuntema sairaus ei selitä tätä kipujen ja oireiden kirjoa.

Testituloksia odotellessa: valmistaudun syövän paluuseen. Koska se ei ikinä mene kokonaan pois. Kerää vaan välillä voimia. Niinkuin minäkin. Sitten juostaan taas.

Vietän mahdollisimman paljon aikaa perheen kanssa. Pumppaan rautaa. Kerään lihasmassaa puskuriksi syövänpaskaa vastaan. Hoidan rästihommia pois alta. Yritän elää päivän kerrallaan. Onnellisuuden kuplassa jonka ulkopuolella vaanii hulluus.



Submit a comment

*Your email address will not be published. Required fields are marked with a dot.